Siltä se kyllä tuntuu. Nimittäin työhakemusten kirjoittaminen. Olen tällä hetkellä työkokeilussa, eli ilmainen työntekijä kun suoraan sanotaan. Ottaa pattiin ihan pienesti. Oikeassa työpaikassa tästä työstä saisi ihan kohtuullisen palkan. Mutta ajat on mitä on. Firmat kaatuu alta, YT:t joka paikassa. Mitenköhän pieni Suomi tästä ikinä ponnistaa jaloilleen? Onneksi ukolla riittää töitä, niin ei tarvitse ihan kuusen alle muuttaa.

Pää tässä on muutenkin sekaisin. Äitini on päättänyt kaikkien näiden vuosien jälkeen alkaa avautua omasta anoppi-suhteestaan ja avioliitostaan. Äitini ja isäni ovat olleet aviossa lähemmäs 40 vuotta, ja kyllähän minä tiedän, että ei se aina helppoa ole ollut. Isäni äiti - "rakas" mummoni siis - on ollut täysi piru äidilleni kaikki nämä vuodet. En tiedä miten äitini on sen asian kanssa pystynyt elämään ja pysymään naimisissa. Asiat olisivat voineet mennä minunkin kohdalla hyvinkin erilailla. Olen itsekin huomannut jo ajat sitten, että en ole mummolleni rakas lapsenlapsi. Hyvä, että tunnustaa minun olemassa oloni edes. Hän on julma nainen, muuta en osaa sanoa. Ei hänenkään lapsuutensa helppo ollut - hänen äitinsä hylkäsi mummon vauvana jonkin kirkon portaille. Eli ei ole olleet parhaat mahdolliset lähtökohdat hänellä. Mutta luulisi, että juuri siitä syystä haluaisi omille lapsilleen ja lapsenlapsilleen parasta mahdollista. Mutta ei. Laitetaan paha kiertämään...

Olen jo pitkään haaveillut blogin kirjoittamisesta. Tai sellaista vanhan ajan päiväkirjasta. Jotenkin aina vain olen pelännyt, että tekstini joutuvat vääriin käsiin. Mikä saa minut nyt sitten kirjoittamaan nettiin? Luoja yksin tietää. Ehkä tietynlainen tarve muistella niitä "vanhoja, hyviä aikoja" :)

Nimeni ei ole oikeasti Hannaleena.. Tai se olisi, jos äitini olisi saanut päättää. Isäni päätti käyttää veto-oikeuttaan ja minusta tuli jotain aivan muuta. Ei sillä, ihan tyytyväinen nimeeni olen ollut, mutta en sitä silti tuo tässä julki.

Jo vuosia sitten muutin töiden perässä pääkaupunkiseudulle pieneltä kylästä Pohjois-Suomesta. Työtä ja asunto löytyy heti, joten kaikki oli reilassa. Paras ystävä oli muutanut kuukausi ennen minua Helsinkiin, ja joten hänen nurkissaan punkkasin ensimmäisen kuukauden. Se oli mahtavaa aikaa. Myös muita opiskeluajan sekä kotikylän aikaisia ystäviä alkoi pikku hiljaa muuttaa Helsinkiin. Töitä tehtii arkisin 8-16 ja viikonloput bailattiin. Hearbreakers, Bakers, Tiger, mitä näitä nyt oli - paikat tuli enemmän kuin tutuksi. Vaikka olisimm töissä, niin palkat eivät olleet päätähuimaavia ja jouduimme keksimään keinoja salakuljettaa  alkoholia baariin. Helpompiakin tapoja olisi tietysti ollut, mutta kerrankin saimme ihan loistavan päähänpiston: Hameet päälle ja pullo siihen alle piiloon. Vauhtiahan otettiin tietty jo kotona perusteellisesti, joten siinä vaiheessa kun yritimme vaikuttaa mahdollisimman selviltä sekä tyylikkäiltä, niin eiköhän meikäläinen lentänyt suoraan naamaalleen ravintolan sisään vievillä portailla. Tuloksena revennyt hame (mikä tosin ei menoa haitannut, koska tulloin oli muotia halkiot hameen sivuissa. Mutta pullo pyisyi ehjänä ja paikoillaan! :) Aamulla siiten kaameassa kankkusessa tutkiessania hametta huomasin, että halkiot olivat revenneet lähes vyötärölle asti. Nooh, tekevälle sattuu...

Ensimmäinen työpaikkani oli radiossa, joten bileitä riittii joka lähtöön. Bailattiin kaverin kanssa viikollakin, jos satuttiin saamaan ilmaislippuja keikoille. Ja silti seuraavana päivänä olitiin töissä aina tikissä. Nuorena jaksoi kummasta. Nyt baarissä käynnin jälkeen krapula kestää kolme päivää. Hrrrrr...